Kirje III · Olemisen kiihtymys, osa 1: kasvot, jotka vaanivat

Sinulle, joka olet joskus säikähtänyt omaa kuvajaistasi,

Ja katso, kasvot ilmestyivät. En pyytänyt niitä. Ne tulivat vääristyneinä, melkein kuin epäloogisena kehityksenä piirroksesta, joka kieltäytyy aikuistumasta mutta jossa ei ole mitään lapsellista. Ne ovat olentoja, jotka vaanivat kaikkea ja kaikkia. Silmiä, jotka kuulevat enemmän kuin näkevät. Suita, jotka kovat viivat ovat sinetöineet. Hampaita, jotka tanssivat groteskin rajalla.

Elin vuosia teatterin sisällä, ja ehkä siksi nämä kasvot ovat naamioita. Mutta ne eivät ole naamioita, jotka kätkevät; ne ovat naamioita, jotka paljastavat sen, mitä todellisilla kasvoilla ei olisi rohkeutta näyttää. Teoksessa Naamiot, jotka purevat minua, ne hymyilevät liian leveästi, ja pohjimmiltaan ne kaikki purevat.

Viivastani tuli kouristuksenomaisempi, ja aloin maalata kaikissa kooissa, kolmetoista kertaa kahdeksantoista senttimetrin arkista kahden metrin kankaaseen. Ja tarpeestani kerroksiin tuli melkein sairaus: maalia maalin päälle, ääriviivaa ääriviivan päälle, kuin yrittäisin vangita näiden olentojen energian ennen kuin ne pakenisivat kankaalta.

Maalasin kasvoja, jotka huutavat äänettä, kuten teoksessa Kaikuja makuuhuoneen seinällä, jossa joku ei enää tiedä, puhuuko itselleen vai seinälle. Maalasin kasvoja, jotka eivät ole vielä syntyneet, kuten Vielä syntymätön ääni, tarkka hetki, jolloin sisin pyytää päästä läpi. Maalasin poikia, jotka unelmoivat maailmanlopusta, ei tragediana vaan viimeisenä leikkinä ennen kuin kaikki katoaa. Ja maalasin rakkauden rikoksena, joka tehtiin kuorrutteen peittämin käsin, teoksessa Rakastimme kuin se, joka pyyhkii oman nimensä.

Karnevaalin, jonka ensimmäisessä vaiheessa maalasin väkijoukkona, vaiensin täällä. Teoksessa Äänettömän karnevaalin muotokuvia juhlijat ovat mykän hourailun vankeja, jähmettyneinä hämmästyksen hetkeen. Kunnes annoin kaiken purkautua teokseen Lopun karnevaali, satakahdeksankymmentä kertaa kaksisataa senttimetriä naurua, joka jää jäljelle, kun kaikki romahtaa. Kivut tanssivat glitterin kanssa, tragediat käyttävät naamiota, traumat laulavat blocossa. Nauramisesta tuli minulle selviytymistä, koska itkemiseen tarvitaan henkeä, eikä ilmaa enää ole.

Tässä vaiheessa ymmärsin, että hourailu voi olla räikeän pinkkiä ja sillä voi olla tähtisilmät. Että kuilukin hohottaa. Ja että jokaiset maalaamani kasvot ovat särkynyt peili: mahdollinen heijastus siitä, mitä olemme, moninaisia, haavoittuneita, eläviä.

Jos jotkin näistä kasvoista tuntuvat tuijottavan sinua, älä käännä katsettasi. Ne tekevät sinulle vain sen, minkä sinä teit niille.

Marcus Yabe, Vaihe III, vuodesta 2022 vuoteen 2024