Kirje II · Muodon löytäminen: ympyrä ja koti

Sinulle, jonka kirjahyllyssä on yhä perhekuva,

Huudon jälkeen tulee kysymys: mistä se tuli? Supistin viivaa, kunnes siitä tuli aksentti, ja aksentista syntyi vanhin olemassa oleva muoto, ympyrä. Ympyrä on kohtu, on silmä, on pyöreä pöytä, on side. Se on myös tarkka piirros siitä, joka pyörii paikaltaan liikkumatta. Sen kanssa astuin kotiin.

Tämä on vaihe, jossa maalasin perheitä. En valokuvakehyksen perhettä, vaan sen, jonka tunnistan pöydän ääressä istumassa, kantamassa sanomatonta. Teoksessa Pyhä perhe maalasin saman mysteerin kolmesti. Ensin kirkkaanpunaisena, lihaa ja konfliktia, jossa siteet näyttäytyvät enemmän kahleina kuin suojana. Sitten tummuneissa sävyissä, lankoja katkeamaisillaan, rakkaus kestämässä arpien keskellä. Lopulta vihreänä, intiimi viidakko, jossa kehot syleilevät toisiaan suojellakseen ja samalla eleellä vahtiakseen. Minulle pyhä ei ole koskaan ollut tyyni. Se on raakaa selviytymistä.

En välittänyt puhtaudesta. Olen sitoutunut kertomukseen. Lisäsin kerroksia kerrosten päälle aikomattakaan paljastaa kaikkea, koska jokaisella perheellä on kellarinsa. Jätin kaoottisen energian sinne alas, maan alle, kannattelemaan sitä, mikä näkyy pinnalla, niin kuin perintö kannattelee.

Sitten kasvot tulivat luokseni. Seitsemän muunnelmaa samasta hiljaisuudesta ovat seitsemän sinistä naamiota, jotka maalasin kuunnellakseni sanomatonta: sama ele yrittämässä kääntyä seitsemäksi vaienneeksi ääneksi. Ja teoksissa Familexas kokosin kasvot kolmeen, perheenä, kolminaisuutena, vanhana valokuvana. Ommellut suut sanovat enemmän kuin mikään huuto. Sammuneiden tähtien täplittämän elokuun taivaan alla ne ovat odottaneet liian kauan. Lämpimässä savessa ne nousevat esiin kuin pölyä uhmanneen muiston fossiilit. Tähtien ja kuiskausten keskellä ne hengittävät yhdessä puhumatta, koska joskus perheestä on jäljellä vain sen painovoima.

Maalasin myös kehoja, jotka antautuvat. Kaksi makaavaa ruumista metsän, taivaan ja joen välissä ei pakene: ne lepäävät. En halunnut erottaa niitä maisemasta; halusin palauttaa ne siihen. Se on tämän vaiheen ainoa paikka, jossa rakkaus lepää pelkäämättä.

Opin tässä vaiheessa, että kuuluminen ja vangitseminen käyttävät samaa verbiä. Että koti, joka ottaa meidät vastaan, on sama, joka vaientaa meidät. Ja ettei mikään haudattu ole kuollutta: luissa on elämää, savessa on tarinoita, on silmiä, jotka katsovat meitä yhä sieltä.

Marcus Yabe, Vaihe II, vuodesta 2020 vuoteen 2024