Kirje I · Viivan löytäminen: ensimmäinen huuto

Sinulle, joka tulet alusta,

Jokainen syntymä on itkua ennen kuin se on nimi. Viivani syntyi niin: ilman kielioppia, ilman tekniikkaa, pelkkänä polttavana tarpeena palauttaa maailmalle paino, jonka se oli laskenut syliini. Ne olivat kohtauksia, joita työpalavereissa kahvikupin ja toisen välissä kertoivat ihmiset, jotka raportoivat kaupungista ja palasivat se ihoonsa liimautuneena. Minä kuuntelin. Eikä se, minkä kuulin, lähtenyt pois.

Ensimmäinen kangas, Viivan löytäminen, maalattiin ja haudattiin monta kertaa. Jokainen versio hautasi edellisen, niin kuin yrittäisi unohtaa ja onnistuisi vain kasaamaan. Silloin ymmärsin, ettei maalaukseni rakentuisi onnistumisista vaan kerrostumista. Väri värähteli, ja sen alla oli hiljaisuutta, ahdistusta ja maalia.

Tässä vaiheessa en kuvannut mitään: minä rimpuilin, ja viiva kanssani. Siitä tuli mustien kaltereiden väliin vangittu keho teoksessa Viivan ruumiit. Siitä tuli viilletty iho tai kananliha punaisilla taustoilla, jotka muistuttavat yhtä lailla himon kuumuutta kuin verilammikkoa, teoksessa Viivan seksuaalisuus. Siitä tuli Romeo ja Julia ohuiden peittojen alla jäätävässä hökkelissä, teoksessa Viivan romantiikka, todisteena siitä, että kiintymys tahtoo itsepäisesti asua siellä, missä kaikki ympärillä vaatii hiljaisuutta. Siitä tuli puro, joka virtaa favelan halki ja huuhtoo samaan aikaan muistin ja kivun.

Ja siitä tuli valitus. Kolmen Marian viivat ovat kolme kangasta, kaksisataaneljäkymmentä senttimetriä itkua, äideille, jotka itkevät lapsiaan. Maalasin kuin alttaria rakentaen: kehämäisiä eleitä, värejä, jotka häilyvät hellyyden ja haavan välillä, poissaolo muuttuneena läsnäoloksi.

Mutta minä myös tanssin. Teoksissa Viivan frevot ja Viivan Olinda annoin kankaan muuttua väkijoukoksi, rinnekaduksi, helmikuuksi. En halunnut keskipistettä, en halunnut suuntaa. En ohjannut viivaa: annoin sen viedä minut mukanaan. Huomasin, että juhla ja tragedia käyttävät samaa palettia ja että kansa, joka kärsii eniten, osaa parhaiten juhlia.

Tämän vaiheen lopussa räjäytin viivan kappaleiksi. Viivan purkaminen on hetki, jolloin avasin eleen kehon nähdäkseni, mikä sen sisällä sykki, kuin luomisen anatomia. Purin viivan, koska en enää mahtunut siihen kokonaan.

Jos katsot näitä teoksia ja pidät niitä naiiveina, katso uudestaan. Ne eivät ole luonnoksia maalarilta, joka ei vielä tiennyt. Ne ovat todistukseni: miehen, joka tiesi jo liikaa ja tarvitsi ensimmäistä kertaa olla tietämättä mitään.

Marcus Yabe, Vaihe I, 2020 ja 2021