Lausuntokirje · Se, mikä ei mahtunut puheeseen
Kirjoittanut Marcus Yabe ·
Katsojalle,
Ennen maalia oli valo. Opin maailman näyttämön laudoilta: ohjasin näyttelijöitä, sytytin valonheittimiä, puin kehoja, jotka eivät olleet omani, ja pystytin lavasteita, jotka kestivät yhden näytäntökauden ja purettiin sitten pimeässä. Jo poikana maalasin kylttejä, jotka mainostivat toisten juhlia. Sitten tulivat graafinen suunnittelu, kirjapaino Nagoyassa, toimitukset, aikakauslehdet, kokoushuoneet. Vietin puolet elämästäni antaen muodon sille, mitä muiden tarvitsi sanoa.
Synnyin Paranavaíssa, asun Curitibassa. Ja juuri täällä, vuonna 2020, kun koko maailma opetteli pidättämään hengitystään, tajusin kantavani liian monta kohtausta. Tragedioita, joita niiden läheltä nähneet kertoivat hiljaisella äänellä: puroja, laukauksia, äitejä, kylmiä hökkeleitä. Mikään siitä ei ollut minun, ja kaikki se asui minussa. Otin 118 kertaa 180 senttimetrin kankaan ja aloin maalata pyytämättä ammatilta lupaa. Maalasin, maalasin uudelleen, kätkin taulun sen omien toisintojen alle. Kun viiva viimein ilmestyi, se ei ollut tyyli. Se oli hengitystä.
Siitä lähtien on syntynyt seitsemänkymmentäkuusi teosta viidessä vuodessa, neljässä vaiheessa, jotka eivät tottele kalenteria. Viivasta tuli ympyrä. Ympyrästä tuli kasvot. Kasvot vääristyivät, kunnes ne hymyilivät liian monin hampain. Vaihdoin kieltä niin kuin nahkaa vaihdetaan, enkä pyydä anteeksi kouristusta: jokainen vaihe on sama kysymys toisen kurkun esittämänä.
Maalaan akryylillä ja sekatekniikalla kankaalle, kartongille, painetulle tarrakalvolle ja tekonahalle. Maalaan perhettä, kiintymystä, kaupungin väkivaltaa, karnevaalia ja hiljaisuutta. Maalaan favelan, josta minulle kerrottiin, blocon, joka vie mukanaan, illallispöydän, jonka ääressä kaikki poseeraavat tyhjin silmin. Värit ovat eläviä, mutta älä erehdy: ne ovat siinä naamioimassa kaaosta ja provokaatioita. Maalauksessani ilo on selviytymisstrategia.
En luota puhtaaseen pintaan. Lasken kerroksen kerroksen päälle ja jätän osan haudatuiksi, koska uskon, että se, mitä ei näe, kannattelee myös sitä, mikä näkyy. On kankaita, jotka ovat odottaneet vuosia viimeistä vetoa. Japanista, jossa asuin lähes kolme vuotta, toin mukanani hiljaisen kunnioituksen elettä kohtaan, jota toistetaan, kunnes siitä tulee riitti. Siksi jokainen kerros on liiallisuudessakin käsin tehty rukous.
En pyydä, että pidät siitä. Pyydän, että tunnet. Ja jos tunnet, kanna sitä. Teokseni ei halua pelkkää seinää; se haluaa yhteiseloa. Se katsoo takaisin, joka päivä, ja joka päivä se sanoo jotain muuta.
Tämä on ensimmäinen monista kirjeistä. Muut neljä kertovat vaihe vaiheelta, miten päädyin tänne. Lue ne järjestyksessä tai epäjärjestyksessä. Kaaoksella, kuten huomaat, ei ole koskaan ollut kronologiaa.
Marcus Yabe, Curitiba