Kirje IV · Olemisen kiihtymys, osa 2: se, mikä jäi romahduksen jälkeen

Sinulle, joka pääsit tänne asti,

Jossain kohtaa pelkoni rikkomusta kohtaan katosi. En osaa sanoa päivää. Tiedän, että kaaos lakkasi yhtäkkiä pyytämästä lupaa ja asettui jokaiseen siveltimenvetoon, jokaiseen kerrokseen, jonka lisäsin. Tämä on vaihe, jossa kiihtymykseni saavuttaa huippunsa, kuin maailmanloppu, jossa yhteiskunnallinen dekompensaatio tapahtuu kankaalla, viivassa ja hahmojen energiassa.

Täällä aika lakkasi olemasta minulle jana. Aloitin osan näistä teoksista vuosia sitten ja vasta nyt tunsin pakottavaa tarvetta antaa viimeinen veto, viimeinen huuto. Kaksi metriä leveä teos Peilit, jotka eivät heijasta on yksi niistä: kahdet kasvot vierekkäin, jotka eivät katso toisiaan, sulautuneina sekaviin vihreisiin. Heijastus ei siinä paljasta. Se liuottaa.

Nyt maalaan kasvot anatomiana. Teoksessa Verisuonten karnevaali ne hymyilevät kaikilla hermoillaan, valtimoista ja konfeteista tehtyinä: kulkue ihon sisällä. Teoksessa Palava nauru liekit nuolevat kasvoja ja ne hymyilevät, eivät rohkeudesta vaan tottumuksesta, sarvet kruununaan. Maalauksessani ilo lakkasi olemasta naamio ja muuttui puolustukseksi, joskus kostoksi.

Aloin antaa nimiä, joita ei ole olemassa. Familexas, Milicexas, Ninexas, Caotibkismo. Ne eivät ole sanoja, ne ovat salasanoja siihen värikkääseen hulluuteen, joka pitää meidät pystyssä. Teoksessa Milicexas, sotilaallisin sävyin, piirsin kontrollin ja pelon sukupuun, karikatyyrin vallasta, joka on vaarallisen tuttu. Se on huuto suojelua teeskentelevää auktoriteettia vastaan. Teoksessa Ninexas yhdeksät kasvot ovat yhdeksän muunnelmaa samasta romahduksesta, eikä viiva koskaan sulkeudu: ääriviiva vuotaa aina.

Ja sitten alustakin kapinoi. Maalasin painetulle tarrakalvolle, tekonahalle, omille kasvoilleni. Teoksessa Selficonexa astun olennon sisään: todellinen muotokuva sekoittuu hourailuun, ja taide lakkaa esittämästä ja alkaa niellä. Teoksessa Iconexa klassiset ja seesteiset kasvot pitävät pintansa keskellä, kun maailma romahtaa niiden ympärillä, palvottuina ja häväistyinä yhtä aikaa. Teoksessa The Tote kassista tulee urbaani reliikkilipas, romahtavan ajan tatuoitu iho, joka kantaa maailmaa ja niitä, jotka ovat eksyneet sen sisään.

Kaiken tämän keskellä kirjoitin graafisen kirjeen: Pauta Amor. Yliviivattujen sanojen ja ammolleen avautuneiden silmien välissä hiljainen pyyntö. Ehkä se on kaiken tähänastisen tekemäni synteesi: rakastaminen on sekasorron kestämistä ja sen muuttamista taiteeksi.

Tämä vaihe ei ole päättynyt. Tiivistin sen, en päättänyt sitä. Etsin yhä esteettistä kumousta, toisissa materiaaleissa ja toisissa koissa, koska minua ei ole koskaan ajanut eteenpäin tyyli. Se on ollut halu: olemisen halu.

Koska tämä ei ole pelkkää maalausta. Se on selviytymistä. Se on riitti. Se on liekki. Se on se, mikä jäi romahduksen jälkeen.

Joka katsoo, tuntekoon. Joka tuntee, kantakoon. Ja joka kantaa, muuttakoon.

Marcus Yabe, Vaihe IV, vuodesta 2021 vuoteen 2025